Pitkästä aikaa blogin ääressä.

Kesä meni kuin huomaamatta. Oli paljon unohtumattomia hetkiä, kuten ihanaakin ihanampi reissu Sveitsissä ja mukavia tapahtumia myös täällä kotisuomessa. Mökkielämääkin oli ihan kivasti ja kehnoista säistä huolimatta tuli runsaasti ulkoiltua ja jopa muutaman kerran uituakin. 

Akut on siis nyt ladattu syyslukukauden koitoksia varten.

Muutama viikko sitä on jo pakerrettukin koulussa.

Heti alkuun lähdettiin matematiikan ihmeelliseen maailmaan. 

Lääkelaskut. Oh Lord.

Jouduin opettelemaan ihan perusasiat uudestaan. Jakokulman, allekkain kertomisen jne. Aherrus kuitenkin tuotti tulosta ja sain lääkelaskutentin suoritettua! 

Luulenpa että tuossa tentissä stressasi eniten se, että kaikki laskut pitää olla oikein. Vain täydellisellä suorituksella läpäisee tentin. 

Lääkehoidon tentti olikin sitten seuraava urakka. Tänään sain kuulla miten meni. Sain 26/28 pistettä. Eli ei ihan huonosti mennyt sekään.

Lääkehoidon jaksolla jouduin voittamaan yhden ison pelkoni. Harjoittelimme nimittäin rokottamista toisillamme. Siitä kuitenkin kunnialla selvisin, vaikka hirvittihän se tuikata piikki toisen ihmisen käsivarteen. Se rokotettavana oleminen oli jopa helpompi rooli. 

Muutamia ryhmätöitä mahtui myös ensimmäisiin kouluviikkoihin ja ne sujuivatkin oikeastaan melko leppoisissa merkeissä. Jokunen henkilökohtainen tehtäväkin piti palauttaa ja yksi niistä oli erittäin laaja ja työläs, mutta palautin sen jo hyvissä ajoin ennen dead linea...joten nyt voin sitten hetken hengähtää ennen ensi viikolla alkavaa työssäoppimisjaksoa. 

Kummitoiminnassa on ollut isoja muutoksia. Entinen asiakkaani ei henkilökohtaisista syistä jatkanut enää ja sain uuden työparini kanssa uuden asiakkaan eri tuvasta. 

Olemme nyt kahdesti käyneet häntä tapaamassa. 

Hän on jo eläkeikäinen mies. Kovin puhelias ja hyväntuulinen.

Jännä miten erilaisia asiakkaita sitä voikin osua kohdalle. 

Tulevat koitokset jännittävät suoraan sanottuna todella paljon. Pitää vain jälleen kerran voittaa itsensä ja kohdata pelkonsa. Kyllä tuosta hoidon työssäoppimisesti jollakin tyylillä läpi päästään. 

Melkoinen seikkailujen syksy siis edessäpäin. 

Ensimmäinen lukukausi selvitty. 

Eilen ja toissapäivänä oli viimeiset kolme tenttiä. Oletan vahvasti, että läpäisin ne kaikki, joten kesäloma voi alkaa!

Kevään viimeiset kaksi kuukautta menivät aivan huomaamatta. Kohta on jo kesäkuu. Ajankulu on käsittämätöntä.

Nyt aion pistää vaihteen vapaalle vähäksi aikaa ja unohtaa koulun ja tulevan syksyn haasteet ja nauttia kesästä, joka vihdoinkin on täällä piiiiitkän odotuksen jälkeen.

Eletään hetkessä. Aistitaan luonto ja kesä ympärillämme. Tankataan varastot täyteen kesän tuoksuja, laineen liplatusta, ukkospilvien sävyjä, sateenkaaria ja kukkaniittyjen väriloistoa. Elinvoimaa ja elämäniloa. Niitä tarvitaan taas kun syksyn pimenevät illat saapuvat.

Sitä ennen kuitenkin ihanaa alkukesää kaikille!! 

Elämä on suuri seikkailu. Joka ikinen päivä.

Kestävä kehitys.

Suoritin hetki sitten Ympäristöosaavan ammattilaisen osaamistestin. Luin sitä varten muutamana päivänä tietoa ympäristöosaavan sivuilta. Osan tiedoista olen saanut jo aiemmin, ihan elävästä elämästä ja koulussa tietenkin on myös aiheista puhuttu tietyillä tunneilla. Opin kuitenkin uutta asiaa näitä edellä mainittuja sivuja kahlatessani ja testin kysymyksiin vastaillessani. 

Aiemmin olin ajatellut kestävän kehityksen liittyvän pikemminkin materiaan, lähinnä kierrätykseen, mutta lukemani materiaalin kautta olen käsittänyt, että kestävä kehitys on paljon laajempi kokonaisuus, johon liittyy oleellisesti meidän kaikkien hyvinvointi ja jaksaminen. Siihen liittyy niin kulttuuri, työpaikkakiusaaminen kuin ergonomiakin.

Kyllähän sitä on omalla tavallaan tiennyt, että kaikki nämä asiat ja alueet ovat sellaisia joihin fiksut työnantajat ja yhteisöt panostavat, jotta kaikki voivat hyvin, jaksavat työssään ja ovat motivoituneita, mutta en olisi osannut laittaa niitä kaikkia saman otsikon alle: Kestävä kehitys. 

Ympäristöosaavan sivuilta lainasin seuraavan tekstinpätkän, joka mielestäni kiteyttää ydinajatuksen melko hyvin: 

"Sosiaali- ja terveysalan työntekijä työskentelee ihmisten kanssa ja heitä varten. Hän osaa kohdata eri elämänkulun vaiheissa olevat asiakkaat yksilöinä ja edistää toiminnallaan heidän terveyttään ja hyvinvointiaan. Työhön voi liittyä esimerkiksi perushoitoa ja huolenpitoa, kliinisiä hoito- ja tutkimusmenetelmiä, lääkehoitoa, aseptiikkaa, toimistotyötä, kodinhoidollisia tehtäviä, ammattitaidon ylläpitämistä sekä ohjausta ja opastamista. Ympäristöasiat liittyvät näihin kaikkiin kiinteästi."

Ehkä osaan sitten aikanaan työelämässä sisäistetymmin ja paremmin tiedostaen toimia useallakin eri osa-alueella kestävän kehityksen periaatteiden mukaisesti. 

Suoritin kasvun näytön leikkipuistossa, jossa kestävä kehitys oli mielestäni huomioitu hyvin. Esimerkiksi kierrätys toimi ja jätteiden oikea lajittelu opetettiin myös leikkipuiston lapsille. Aivan pienimmätkin kerholaiset olivat innoissaan, kun saivat itse laittaa evästauolla syntyneet jätteet eri astioihin, sen mukaan olivatko ne esim. biojätettä vai sekajätettä.

Noin kerran viikossa oli ns. Syödään mitä sattuu -päivä, eli välipalalla hyödynnettiin edellisiltä päiviltä jääneet ruuat, ennen kuin ne menivät pilalle ja hukkaan. Hedelmät pilkottiin, ja nopeimmat ja onnekkaimmat saivat syödä niitä varsinaisen välipalan lisäksi. Pakkasesta käytettiin leivät jne., jotta seuraavana päivänä oli taas tuoretta tarjolla kaikille lapsille. 

Ohjaajani myöskin osallistui säännöllisesti alueen leikkipuistojen ekotyöryhmän kokouksiin, joissa suunniteltiin nimenomaan kestävän kehityksen näkökulmasta katsottavia asioita. Kuinka puistot voivat tehdä joustavaa yhteistyötä keskenään ja kuinka voivat tilata yhdessä tarvittavia materiaaleja isommissa erissä ja suunnitella kaikille sopivia hankintoja, jotta kustannukset ja ylijäämä saataisiin pidettyä kohtuullisina. 

He myös suunnittelivat ja toteuttivat henkilökunnan virkistystoimintaa ja henkilökunnan hyvinvoinnista sekä jaksamisesta pidettiin huolta. Leikkipuisto oli siltäkin osiin siis aivan ihana työpaikka, jossa toteutui hyvä ilmapiiri ja ammattitaitoinen osaaminen.

Lähdin kummitoimintaan melko hämmentynein mielin, sillä en osannut odottaa mitä se tarkalleen tulee sisältämään. Jollakin tasolla odotin kaiken olevan ohjatumpaa ja ohjeistetumpaa, mutta saimmekin oikeastaan täysin vapaat kädet ja se oli aluksi oikeastaan ihan helpottavaakin. 

Tapaamiset sujuivat omalla painollaan, mutta tuntui, ettei tässä mihinkään edistytä, etenkin kun saimme asiakkaaltamme ristiriitaista tietoa eri asioista ja hänen toiveistaan tapaamistemme suhteen. 

Ensimmäisen tapaamiskerran aikana puhuimne itseasiassa enemmän kuin kaikilla muilla kerroilla yhteensä olemme puhuneet. Ensitapaamisella tuli tunne, että hän olisi valmis tekemään kanssamme kaikenlaista ja halusi seurassamme mm. kirjastoon tai ulos kävelylle. Suunnittelin parini kanssa innolla tulevia tapaamisia.

Seuraavien käyntien aikana kuitenkin kävi niin, että hän ei osoittanut mitään mielenkiintoa huoneestaan pois lähtemiseen, muuten kuin tupakkatauolle, jonka aikana sitten istuskelimme itseksemme hänen huoneessa telkkaria katsellen. 

Jokaisella käyntikerralla ehdotimme esim. yhteistä kauppareissua, jotta voisimme olla avuksi, tai ihan vain kahvilla käyntiä tai kävelyä ulkosalla. 

Asiakas sanoi suoraan: Ei. 

Sitten kävi moneen kertaan niin, että asiakas käännytti meidät ovelta, kun olimme menossa häntä sovittuun aikaan tapaamaan. Hän sanoi, ettei nyt oikein jaksa ottaa meitä vastaan. Ja kerran tuli vain soitto/tekstari että hän ei olekaan paikalla. 

Sitten tulikin työssäoppimispätkä, pääsiäinen, vappu jne. Aikaa viimetapaamisesta on vierähtänyt jo tovi. Ja sitten vielä ristiriitaisin tuntein hyväksyin tilanteen, että työparini lähteekin opiskelemaan Munkkisaareen, joten tämä kummikuvio menee omalta osaltani joka tapauksessa uusiksi. Vielä en tiedä miten. 

Eli epätietoisuus on tällä hetkellä päällimmäisin tunne. 

Alku vaikutti lupaavalta ja toivoin, että kunhan pääsemme paremmin sisään asiakkaamme elämään, hän avautuu ja uskaltautuu kanssamme myös  asuntolan ulkopuolelle. Että saisimme hänelle virikettä melko yksinäiseen arkeen ja toisimme mielekästä sisältöä hänen elämäänsä.

Onnistumisen tunteita tässä "projektissa" on ollut silloin kun asiakkaamme on ottanut meidät odottavaisin mielin vastaan ja aloittanut lyhyenkin keskustelun jostakin aiheesta aivan oma-aloitteisesti. Ja henkilökohtaisesti koen onnistuneeni ylipäätään siinä että olen ylittänyt tietyn kynnyksen, uskaltanut rohkeasti astua täysin uuteen tilanteeseen melkeinpä sokkona ja olen ollut sosiaalisempi kuin oletin. Ylitin siis itseni ja kohtasin tietynlaisen pelkoni. 

Pettymystä ja hämmennystä aiheuttaa nyt tämä hieman sekava tilanne, johon toivon saavani pian vastauksia joltakin taholta ja rehellisen vastauksen, haluaako kummiasiakkaamme yhä tapaamisia, vai mietimmekö jotain toista tapaa suorittaa projekti loppuun. Vaikkapa minun lyöttäytymistä jonkun toisen työpariksi. 

Koen olevani oppija, joka sisäistää parhaiten käytännön kautta. Teoria tuntuu usein liian abstraktilta, etenkin jos en tiedä mitä on tulossa. En osaa hahmottaa kokonaisuuksia, jos luen vain sanoja ja termejä, joista en ymmärrä mitä ne käytännössä sisältävät. 

Siksi koenkin, että tämä "suoraan asiaan" tapa, on ollut oikeastaan ihan hyvä minulle. Ollaan astuttu suoraan asian ytimeen ja kentälle katsomaan mistä oikein on kyse. Odotukset olivat alussa hyvinkin korkealla, mutta aika pian tuli olo, että tämä tulee olemaan pitkä prosessi, joka vaatii kärsivällisyyttä. Jo se tuntui minulle tarpeeksi isolta haasteelta. Tämän hetkinen tilanne on sellainen, että itse en voi mihinkään juurikaan vaikuttaa ja toivon, että syksyyn mennessä tiedän millä tavalla jatketaan. 

Ensimmäinen näyttö ohi. Sain kiitettävän kaikista osa-alueista sekä ohjaajalta, että opettajalta. Turhaan siis stressasin. Ne näyttökansion paperit vain olivat niin pullollaan kummallisia sanoja ja käsitteitä, että mun pää meni aivan sekaisin. 

Tein kuitenkin näyttöpaikassani työni niin kuin hyvin pystyin ja koska tiedän lasten parissa työskentelemisen olevan minulle luontevaa ja mielekästä, toivoinkin, että sekä ohjaajani että opettajani näkisivät kyllä sen ja käsittäisivät, että vaikken kaikkia termejä tajuakaan, tiedän mitä teen ja osaan työni. 

Näin siis onnekseni kävi, mikä on aivan loistavaa ja haikein mielin jätin ihanan leikkipuiston taakseni. Voisin todellakin kuvitella työskenteleväni jossakin leikkipuistossa, sillä siellä on mukavasti eri ikäisiä lapsia. On niitä ihan pieniä, joiden kanssa saa leikkiä ja sitten koululaisia, jotka tulevat jo keskustelemaan ja heitä on mukava auttaa vaikkapa kotiläksyissä. Saa itsekin kertausta. 

Edellisessä blogipostauksessani kerroin saaneeni 33/36 pistettä aseptiikan tentistä. Mun täytyy nyt korjata tähän antamani virheellinen tieto, sillä jostakin syystä opettaja oli kokenut, että olen sittenkin suorittanut tentin 33,8 pisteen arvoisesti! Olisi mielenkiintoista tietää, miten hän on päätynyt siihen, että juuri tuo 0,8 pistettä tuli vielä lisää. :DD Onko hän ottanut tenttivastauksen esiin ja pohtinut, että kas, tuo kohta esseestä on kyllä selkeästi vielä melkein pisteen arvoinen, muttei ihan, joten annetaanpas nyt vielä 0,8, joo 0,8 on just hyvä ja sopiva lisä...

Parin päivän päästä vietän synttäreitä. Silloin tulee täyteen vuosi siitä hetkestä joka muutti elämäni kertaheitolla. Tapasin henkilön, joka mullisti elämäni ja joka on tukenut minua isoissa ja vaikeissa päätöksissä ja muutoksissa joita viimeisin vuosi on pitänyt sisällään. Hän tuli elämääni täysin odottamatta ja yllättäin ja jäi rinnalleni. Olen hänelle monesta asiasta kiitollinen ja tunnen olevani etuoikeutettu koska tiedän että hän hyväksyy minut juuri tällaisena omalaatuisena höpsönä kuin olen ja vieläpä rakastaa minua juuri sen takia. Kenties jopa kohotan maljan, sillä viikonloppuun osuu näytön kiitettävä arvosana, syntymäpäiväni ja rakkaimpani nimipäivä, sekä tuo maailman mullistanut vuosipäivä. Nyt todellakin on syytä juhlaan.

Pari viikkoa vierähtänyt viimeisimmästä bloggauksesta. Paljon on ehtinyt tapahtua. Pääsiäinen meni reissatessa. Kaunis, mutta sateinen Riika tuli tutuksi. Pilvenpiirtäjiä, historiaa, nupulakivikatuja, hyvää ruokaa, kahviloita, ravintoloita, baareja, kauppakeskuksia, shoppailua ja parasta matkaseuraa. 

Välireflektiopäivänä kävin koulussa piipahtamassa ja sain kuulla myös muiden luokkalaisteni kuulumisia liittyen lähinnä juuri tuohon työharjoitteluun. Osalla oli ollut tosi kivaa, toisilla ei ihan niin kivaa. Odotan mielenkiinnolla seuraavaa reflektiota, jolloin toivottavasti saan kuulla mahdollisimman monien luokkakavereiden työssäoppimiskokemuksista. 

Itselläni on nyt neljä päivää työtä leikkipuistossa takanapäin. On ollut todella kivaa. Suloisia lapsia ja työkaverit ovat ystävällisiä, sydämellisiä ja avoimia. Kolmena aamuna viikossa on kerho, jossa leikitään ulkona ja sisällä pienten, alle kouluikäisten kanssa ja kaikkina iltapäivinä on koululaisia viettämässä aikaa leikkipuistossa ja he syövät välipalan sisätiloissa. 

Olen pelannut poikien kanssa lautapelejä, jutellut ja hassutellut tyttöjen kanssa ja niiden pikkuisten kanssa olen mm. tehnyt kymmeniä hienoja hiekkakakkuja sekä autoradan hiekkalaatikkoon. Lasten kanssa työskennellessä ei ole tylsää hetkeä ja aika menee todella nopeasti. Voisin kuvitella meneväni töihin leikkipuistoon kun aikanaan valmistun.

Ennen työssäoppimisjakson alkua ehdin tehdä aseptiikan ja työturvallisuuden tentin. Se meni yllättävän hyvin. Sain 33/36 pistettä. Eli oletan sen olevan kiitettävä. Arvostelu ei ollut vielä päivittynyt mun opintokorttiini. Tuli hyvä fiilis tuostakin, vaikka jännitti ennen tenttiä, että kuinka hyvin olen sisäistänyt oppitunneilla kuulemani asiat. Näköjään olen ollut ihan hyvin hereillä. 

Hyvillä fiiliksillä jatkan työssäoppimisjaksoa ja yritän vain luottaa siihen, että ensi viikon näyttökin menee hyvin. 

Jes! Kiitettävä. En voi käsittää. Se anatomian ja fysiologian tentti, josta pelkäsin etten edes pääse läpi, olikin sitten kiitettävä. Ihan utopistista, mutta näköjään totta. 

Nyt olis 12.4. mennessä suoritettava myös aseptiikan tentti. Sitä varten pitää vielä treenata. Olisi kiva läpäistä sekin ekalla kerralla. 

Hieman jo hirvittää reilun viikon päästä alkava työssäoppimisjakso leikkipuistossa. Se työ ja oppiminen paikan päällä ei itsessään hirvitä, mutta kun olen seurannut luokkakavereiden kauhisteluja teoreettisuudesta ja tehtäväpaperien sisältämästä "hepreasta", tulee tunne, että en mä tajua, en mä tajua mitään!

Toivottavasti mun ohjaaja osaa opastaa mua suorittamaan koulun tehtävät oikein, jotta näyttö menee läpi, eikä tarvitse sillä tavalla pingottaa, vaan olla oma itsensä ja tehdä työnsä. Se kai se on se tarkoitus. 

Mutta päällimmäisenä on nyt kuitenkin ihan voittajaolo kun sain itselleni vaikeaksi kokemastani tentistä kiitettävän. Näköjään sitä voi vielä oppia täysin uutta asiaakin.

Tällä viikolla muut luokkalaiset ovat aloittaneet työssäoppimispaikoissaan. Itse kävin vain yhtenä päivänä tutustumassa tulevaan paikkaani. Siellä oli viihtyisä ja kotoisa tunnelma ja henkilökunta vaikutti tosi mukavalta. Jotkut rohkeimmat lapset tulivat esittäytymäänkin. Saa nähdä miten tulen nimet oppimaan, kun lapsia käy kuulemma noin kahdeksankymmentä. Hyvä jos kymmenesosa jää mieleen, näin mä veikkaan. 

Pääsiäisen jälkeen siis on minun aikani astua puikkoihin ja ihmetellä että mitenkäs tämä "näyttö" nyt sitten oikein suoritetaan.

Anatomian ja fysiologian tentistä en ole vielä saanut arvosanaa. Jotkut luokkalaiseni jo ovat. Toivottavasti tulisi se tieto pian, niin tietäisin pitääkö uusia vai ei. 

Ja se aseptiikan tentti ei sitten ole vielä ollutkaan. Se piti olla ns. Moodle-tentti, mutta opettaja ei ole saanut sitä meille toimimaan ja aukeamaan, joten odottelemme sitä hetkeä kun homma pelaa. Lukeminen tenttiin on jäänyt erittäin minimaaliseksi. 

Tällä viikolla on ollut kylmää ja talvista sellaisen keväisemmän jakson jälkeen. Lunta on tullut niin että maahan asti jäi. Erityisesti metsässä sitä lunta on, tänään lenkillä ollessa sen totesin, kun lenkkareissa ei ollut kunnolla pitoa. Aurinko paistoi, mutta tuuli oli niin kylmä ja navakka, että ei se aurinko kyllä lämmittänyt. 

Toivottavasti nyt tuo kevät vaan etenisi, niin kaikki kukat, joita jo nupuillaan tuolla on, saisivat rauhassa kasvaa ja tuoda väriä. 

On ollut mielenkiintoista kuulla luokkalaisteni kuulumisia työssäoppimispaikoissaan. Kovin on erilaisia paikat. Jännä nähdä miten me selviydytään tästä ensimmäisestä käytännön tulikokeesta. Näin etukäteen on jotenkin tosi vaikea hahmottaa kokonaisuutta. 

Kevättä kohden kuitenkin. Tuli lunta tai ei. Mulla on kuitenkin kirkkaan värisiä tulppaaneja keittiön pöydällä tuomassa sitä valoa ja väriä. :)

Jakso alkaa olla lopuillaan. Yksi tentti vielä ennen kuin tulee työssäoppimisen jakson aika. Aseptiikka ja ergonomia lienee tentin aihealue. Olisi varmaan pitänyt siihen jo jotain lukea, mutta toistaiseksi mennään sillä tiedolla mitä tunneilla olen oppinut. 

Tällä viikolla oli tähänastisista tenteistä pahin. Anatomia ja fysiologia. Minulla oli vaikeuksia saada sitä tiedon määrää pysymään päässä. Etenkin niitä latinan kielisiä  nimiä. En suoraan sanottuna muista ainuttakaan lihasta latinaksi. Jotkin termit jäivät mieleen, jotkin jäivät unholaan samantien niistä luettuani. Toivon mukaan pääsin läpi. Moneen kysymykseen en voinut edes vastata tai vastasin todella niukasti ja epämääräisesti. Toivon mukaan ei opinnoissa osu kohdalle kovin usein näin laajoja kokonaisuuksia, joita en hahmota, saati hallitse. 

Olemme myös esitelmöineet ja kuunnelleet luentoja. Harjoitelleet aseptiikkaa käytännössä, eli esim. steriilien käsineiden päälle pukemista. 

Aika tuntuu menevän ihan kamalan nopeasti ja kursseilla ehtii tavallaan vain pintaa raapaista kun jo siirrytään johonkin uuteen ja ihmeelliseen, joka vaatii kaiken keskittymisen. 

Opiskelu tuntuu kuitenkin juuri nyt erittäin mielekkäältä tässä elämäntilanteessani. Akon ja psyk. sairaanhoitajan kanssa tästä aiheesta tällä viikolla puhuttiinkin. Puhuimme myös peloistani koskien esimerkiksi anatomian tuntien asioita. Ne kun oikeasti aiheuttavat fyysistä pahoinvointia. Samoin kerroin että hoidon jakson harjoittelu dementiapotilaiden osastolla hirvittää, ihan henkilökohtaisista syistä. Eikä tämä kummiprojektikaan helpoimmasta päästä ole, jos alkaa tarkemmin miettiä sitä että meillä oikeasti on mahdollisuus altistua tarttuville taudeille, kuten hepatiitille ja HIV:lle. 

Hepatiittia vastaan sain eilen ensimmäisen rokotteen. Kuukauden päästä sitten toinen annos ja syksyllä viimeinen tehoste. Sitten ei ainakaan enää A tai B hepatiittia tarvitse samalla tavalla pelätä.

On se kovin monimuotoista nykyinen opiskelu. Ei pelkästään pulpetissa istumista, vaan paljon konkreettisia harjoituksia ja osallistumista monella eri tavalla. 

Elintarvikehygienian koe. Se virallinen josta saa läpäistessään hygieniapassin. Läpihän se meni. Muutama kysymys oli sellainen, että piti itse vain päätellä oikea vastaus, koska niistä ei oltu puhuttu tunnilla, enkä ollut lukenut juuri niistä yksityiskohdista kirjasta enkä netin materiaalista. 

Toivottavasti osaamisestani ja tuosta passista on sitten joskus tulevaisuudessa hyötyä.

Koulussa on ollut tällä viikolla mm. aseptiikkaa ja ergonomiaa. Ollaan päästy esimerkiksi kävelyttämään toisiamme, nostelemaan "vanhusta" tuolilta rollaattoriin ja toisinpäin. Ollaan pedattu sairaalasänkyjä ja kauhisteltu niitä harjoitteluissa käytettäviä potilasnukkeja. Ovat todella kammottavia. Pitää varmaan ottaa sellaisesta huomenna kuva. Ei pääse sitten joskus unohtumaan että miltä ne näyttivätkään. 

Kevään tuntua ilmassa. Kävin kevyellä lenkillä alkuillasta, sain vauhdittajakseni onnellisen ja hyväntuulisen pikku prinsessani, uuden pyörän omistajan. Monen kuukauden pyöräilytauon jälkeen osasi hän kuitenkin sillä huristella ja oli kivaa juosta kun oli supersuloinen seuralainen.

Ensimmäinen työharjoittelujakso lähestyy. Pääsemme työskentelemään lasten pariin.

Minä pääsen näillä näkymin minulle uuteen työympäristöön, eli leikkipuistoon. 

Huomenna asia varmistuu. Saamme kuulla tarkempaa infoa koko harjoittelujaksosta. Mitä meiltä odotetaan ja mitkä ovat tavoitteet. Hyvä saada kuulla niistä tarkemmin, koska tällä hetkellä käsitteet kuulostavat laajoilta epämääräisiltä kokonaisuuksilta, joiden sisältöä tulisi avata, ennen kuin ymmärtää konkreettisesti mitä kaikki käytännössä tarkoittaa. 

Takana on rankat pari viikkoa. Henkinen hyvinvointi heijastuu myös fyysiseen jaksamiseen. Olen ollut aivan uuvuksissa ja olen tuntenut ihan fyysisistä kipua koko vartalossa. Onneksi tajusin hakeutua Diakoniaopiston psykiatriselle sairaanhoitajalle juttelemaan. Hän on sympaattinen nainen, joka on osannut selkiyttää ajatuksiani ja olen voinut vapaasti kertoa tunteista joita tässä surutyön ohessa läpikäyn.

Koulussa on ollut monenlaista toimintaa ryhmätöistä ensiapukurssiin ja kaikenkirjavia luentoja eri aihealueista. Osasta olen saanut vapautuksen aikaisemman työkokemukseni takia. Samasta syystä työharjoittelujakso lasten parissa on minulla kolmisen viikkoa lyhyempi kuin muilla.

Ajatukset ja tunteet ovat aika sekavia ja on vaikea muistaa asioita. Tämä blogin kirjoittaminenkin on jäänyt vähemmälle, koska tuntuu että niin paljoa ei ole kirjoitettavaa opinnoista kun suurin osa ajasta ja ajatuksista menee aivan toistenlaisten asioiden parissa. Pian on kuitenkin taas tenttejä ja muita kouluun liittyviä isompia projekteja saatettava päätökseen, joten sitten lienee enemmän kouluaiheista kirjoitettavaakin. 

Ilman suurempia ennakko-odotuksia aloitimme tutustumisen asiakkaaseemme. Hän on melko aran ja yksinäisen oloinen, mutta hyväksyy / sietää meidän läsnäolon ja hetkittäin keskustelemme vilkkaastikin arkipäiväisistä asioista ja tv-sarjoista. 

Haluaisin luoda tapaamisistamme sellaisia, että luottamus meihin vahvistuu hänen omilla ehdoillaan, jotta hän vähitellen osaisi kertoa omista odotuksistaan ja toiveistaan tapaamistemme suhteen.

Tämän hetken tilanteessa ensimmäinen iso haaste on saada hänet toivomaan yhteistä tekemistä huoneen ulkopuolella, ilman että joudumme millään tavoin painostamaan. 

Kiireellä ja hosumisella ei tässä "tehtävässä" ole mitään sijaa, vaan luottamusta pitää rakentaa hitaasti ja vakaasti. Toinen haasteemme on oppia sietämään tilannetta, jossa näennäisesti tuntuu siltä ettei mikään etene. Hiljaista yhdessäoloa, jossa totuttelemme siihen että olemme tunkeutuneet toisen reviirille ja hänen puolelta totuttelua siihen, että on päästänyt ventovieraita elämäänsä.

Vuorovaikutus on hienovaraista ja asiakkaan omaa tilaa kunnioittavaa. Vaatii meiltä tilannetajua ja monenlaisia vaistoja, jotta osaamme lähestyä asiakasta oikealla tavalla.

On se jännä miten yhdessä silmänräpäyksessä kaikki muuttuu. Itsellä elämä pysähtyy ja kaikki on peruuttamattomasti toisin. Maailma ympärillä jatkaa kulkuaan. Tuntuu kuin olisi seisahtunut keskelle muurahaiskekoa ja katselisi saippuakuplan sisältä käsin ympärillä hyörivää elämää. Kaikki on näennäisesti ennallaan, mutta sisällä hyökyy muistojen virta. Ei ole paluuta aikaan, joka oli ennen tätä hetkeä. 

Tärkeysjärjestys muuttuu. 

Olin kovasti odottanut saavani kuulla arvosanoja ja nyt kun sitten niitä ja palautteita sain, en osaa iloita kiitettävistä arvosanoista, enkä kehuista koskien tekemiäni koulutöitä. 

Tottakai on hyvä kuulla, että vaivannäköni on tuottanut toivottua tulosta ja kun tiedän että panostukseni riittää koulun läpi selviytymiseen ainakin toistaiseksi kiitettävin arvosanoin, luo se jonkinlaisen pohjan ja käsityksen siitä miten paljon pitää panostaa jatkossakin. Toivottavasti voimani ja aikani riittävät vastaisuudessakin.

Hyvää taivasmatkaa isi. Hyväsydäminen taiteilijasielu. Säveltäjä, muusikko ja kuvataiteilija. 
Ikävä on.

Alla linkki erääseen isäni sävellykseen. <3

Yksi hienoimmista isäni sävellyksistä

Tämän viikon tunnit ovat olleet vähän sellaisia, että mietin miten ne olisi voinut tehdä toisin. Aiheet ovat olleet periaatteessa mielenkiintoisia ja tärkeitä, mutta käteen ja mieleen on jäänyt yllättävän vähän. Tuntuu että luokkakavereiden kanssa käydyt keskustelut ovat olleet oppitunteja antoisampia ja valaisevampia. 

Tänään kuitenkin olemme leikkineet kaikenlaisia ryhmäytymisleikkejä, joten ainakin sai nauraa kun tehtiin ihan hullunkurisia juttuja. 

Myös ruoka oli aivan järisyttävän hyvää!! 

Maanantaina oli toinen tapaaminen asiakkaan kanssa. Hän oli yhä hiljainen ja ujohko ja oikeastaan vain katsoimme televisiota. Juttelimme kuitenkin hieman, lähinnä asioista jotka hän itse otti puheeksi. Ei kuitenkaan ole kiusallista istua hiljaa hänen seurassaan, vaan hän hyväksyy meidät reviirilleen ja tunnelma on rauhallinen sekä kiireetön.

Kahvihetki asuntolan päivähuoneessa oli vähän vauhdikkaampi. Muut asukkaat tulivat kovasti juttelemaan ja saimme kutsun tulla tutustumaan erään toisen asiakkaan huoneeseen, mutta lupauduimme menemään sinne joku toinen päivä, koska olimme tulleet tietenkin ensisijaisesti tapaamaan omaa asiakastamme. 

Huomenna on heti aamulla reflektiopalaveri, jossa tapaamme useampia henkilöitä tämän "kummiasiakas"-projektin tiimoilta. Ehkä saamme tarkempaa informaatiota siitä mitä meiltä ja tapaamisiltamme odotetaan. 

Olen yhäkin vähän odottavalla mielellä kaiken suhteen, koska mitään arvosanoja tai palautteita ei ole vielä tullut. Pitäisi kai olla niitä liikaa murehtimatta. Vaikea se kuitenkin on kehittää itseään opiskelun tai muiden tarvittavien taitojen suhteen jos ei tiedä miten on tähän mennessä pärjännyt.

Tänään oli todella mukava koulupäivä. Kävimme läpi mielenkiintoista aihealuetta nimeltä psyykkinen itsesäätely. Hauskoja käytännönharjoituksia elämänlaadun parantamiseen ja keskustelua tunnereaktioiden hallinnasta.

Ja sitten oli se kauan odotettu asiakastapaaminen. Saimme rauhallisen oloisen ja hieman ujon naishenkilön asiakkaaksemme. Hänen seurassa vietämme siis seuraavien kahden vuoden ajan noin tunnin viikossa. Tehden yhdessä jotakin joka parantaa hänen elämänlaatua. Sovimme esimerkiksi yhteisestä kirjastokäynnistä. 

Häntä kuulemma jännitti hirmuisesti, joten meitä oli siis kolme jotka jännitettiin yhtälailla. Uskon, että ajan myötä yhdessä vietetyt hetket ovat vapautuneempia ja rennompia. 

Asuntolan muutkin asukit tulivat juttelemaan ja olisivat halunneet että jäämme sinne kahville heidän seuraksi. Ensi  viikolla todennäköisesti käyntimme osuu juuri tuohon kahvihetkeen. Mielenkiintoista kuinka positiivisen vastaanoton olemme saaneet. Oletan, että näiden parin vuoden aikana tutustumme myös jollakin tasolla asuntolan muihinkin asukkaisiin. He selkeästi hakeutuvat meidän juttusille, mikä on tosi hyvä asia. 

Oman asiakkaamme kanssa katselimme tänään lähinnä telkkaria. Jotakin hassua mustavalkoista suomi-filmiä. Juteltiin myös hieman siitä millaisia odotuksia tai toiveita meillä ja hänellä on tapaamistemme suhteen. 

Hyvä tästä tulee. :)

Ensimmäinen kunnollinen tentti takanapäin. Ei aavistustakaan miten hyvin meni. Kovasti kirjoitin, toivottavasti oikeaa asiaa ja tarpeeksi, jotta tulisi edes kohtuullinen arvosana.

Päivä oli haasteellinen lähinnä aamun aikataulujen muutosten takia. Korvakipuinen lapsi kun menee kaiken muun edelle ja suunnitelmat laitetaan uusiksi lapsen ehdoilla. 

Kaikesta selvisin kuitenkin kunnialla läpi ja koska eilen saimme hoidettua aikataulun mukaisesti kaksi ryhmätyötä valmiiksi, tälle päivälle ei ollut sitten samanlaista kiirettä. Oli vain uuden oppimista ja vanhan kertaamista. Ja se tentti. 

Mielenkiinnolla odottelen sitä että saan kuulla arvosanoja, ja muita tuloksia, jotta osaan sitten kehittää opiskeluani oikeanlaiseen suuntaan. Nyt tämä on vain vähän sokkona hapuilua ja teen minkä parhaaksi taidan, vaikken ole varma täyttääkö se vaadittuja odotuksia.

Jotkin tehtävänannotkin ovat niin abstraktin oloisia, että olemme kaivanneet selvennystä ja olemme joutuneet kysymään mistä oikein onkaan kyse. Esimerkiksi ryhmätentissä. Se selviää ylihuomenna, kun pääsemme sellaisen haasteen pariin. 

Huomenna on jännä päivä. toivottavasti mulla on siitä positiivista kerrottavaa heti koulun jälkeen.

Muuttuvia aikatauluja. 

Tänään saatiin aamusta paljon aikaiseksi kun tentti oli siirretty keskiviikolle ja saimme palautettua kaksi ryhmätehtävää aamutuntien aikana. 

Oli oikeastaan tosi hyvä fiilis tästä päivästä kaiken kaikkiaan.

Tällä viikolla on vielä kolme tenttiä ja yksi näyttö. Huomenna pitää osoittaa osaavansa ruuanlaiton tärkeä taito. Että osaa huomioida asiakkaan erityistarpeet ja koota monipuolinen ateria, josta asiakas saa kaiken tarvittavan. 

Keskiviikkona on sosiaalipolitiikan ja etiikan tentti. 

Torstaina elintarvikehygienian tentti.

Pejantaina tentti vanhuusiän kehityksestä ja kasvun tukemisen ohjaamisen keinoista.

Sitten pitää vielä palauttaa muutama ryhmätyö tämän viikon aikana. 

Torstaina menen myöskin tutustumaan "kummiasiakkaaseen", eli henkilöön jonka luona tulen työparini kanssa käymään noin tunnin viikossa seuraavien kahden vuoden ajan. Hän asuu päihderiippuvaisille tarkoitetussa asuntolassa opistomme yhteydessä. Tämä on osa työssäoppimista.

Näin etukäteen tuntuu, että tuo pitkäkestoisin tehtävä tulee olemaan se kaikkien haastavin monella tapaa. Henkisesti ja fyysisesti ja ajanhallinnallisesti. Toivottavasti saamme jonkun "tosi hyvällä asenteella" mukaan lähtevän asukkaan, jottei heti alussa tule epätoivoinen olo. 

Tällä viikolla päättyy moni jakso ja ensi viikolla tapaamme monta uutta opettajaa aivan uusien oppiaineiden parissa. 

Olisi mielenkiintoista kuulla kuinka monta opintoviikkoa tässä on jo suoritettu niistä 180 viikosta, jotka kahden vuoden aikana tulisi suorittaa. Jotta voisi jollakin tavalla hahmottaa millainen työtahti tulee tulevaisuudessa olemaan. Että onko se aina näin kiireistä vai kiristyykö tahti vielä tästäkin. 

Myöskin olisi mukava tietää kuinka opinnot ovat sujuneet. Olen palauttanut hirmuisen määrän tehtäviä, ryhmätehtäviä ja osallistunut matematiikan kartoitukseen sekä lukiseulaan. Mistään en kuitenkaan ole saanut vielä palautetta, eli on vaikea arvioida olenko panostanut opintoihin tarpeeksi aikaa ja vaivaa. Itse koen, että olen panostanut tehtäviin melkoisesti kumpaakin ja olen osallistunut tunneilla käytyihin keskusteluihin aktiivisesti. 

No, aika näyttää pärjäänkö vai en. Joka tapauksessa koulussa on kiva olla ja olen todella iloinen siitä että opinnot osuivat juuri tähän kohtaan elämänpolkuani.

Etäpäivä. 

Pojat kipeänä, ja koska olen ensisijaisesti äiti, jäi opiskelijan rooli tänään toiselle sijalle. Ne ATK-tunnit jäivät sitten väliin, just ne joihin mielestäni mun pitäisi aivan erityisesti osallistua. Tarvitsisin jonkinlaista vahvistusta ja rutiinia tietokoneella tehtävissä asiakirjoissa. Että osaisin ilman isompia miettimisiä tallentaa ne oikeassa muodossa oikeisiin paikkoihin. Ehkä se rutiini aikanaan syntyy. 

Illalla kävin tyttäreni vanhempainillassa. Oli virkistävää nähdä muita vanhempia ja opettajaa pitkästä aikaa. Vanhempainiltoja ei ole kovin usein ja nyt kevätlukukaudella ei ole mitään myyjäisiä tai muuta tapahtumaa, jonka vuoksi kokoontuisimme tekemään yhdessä jotakin. Syksy sen sijaan oli tosi aktiivista aikaa. 

Melko erilainen oppimisympäristö tuo Steiner -koulu, kun vertaa tähän minun nykyiseen oppilaitokseen.  Molemmissa omat hyvät puolensa ja viihdyn kyllä kummassakin koulussa. Steiner -koulu tietenkin on minulle tuttu jo lapsuudesta, mutta jollakin oudolla tavalla Diakoniaopisto tuntuu myös hyvin tutulta ja kotoisalta. Etenkin vanha puoli, jossa suurimmaksi osaksi olemme olleet nyt alkuviikkoina. 

Kun ensimmäisen viikon infotilaisuuksissa puhuttiin mm. rästitunneista Funtsissa, ajattelin, että onko oikeasti mahdollista että jäisi paljonkin tehtäviä tai tenttejä tekemättä, niin että niitä joutuisi sitten paremmalla ajalla tekemään tai mahdollisesti uusimaan...nyt kun olen käsittänyt työmäärän, todennut ettei yhden käden sormet riitä ryhmätehtävien laskemiseen (ja olen autuaasti unohtanut kuka missäkin ryhmässä kanssani on) ja olen joutunut olemaan muutaman tunnin/päivän pois luennoilta, alan vähitellen käsittää, että pian olen itsekin noilla rästitunneilla ahertamassa ja uusimassa tenttejä. 

Vielä ei edes ole alkaneet mm. matematiikan tai kemian jaksot...silloin sitä vasta tukiopetuksissa ja rästipuuhissa ollaankin! :D 

No, on se hyvä että sitä näinkin vanhana vielä joutuu haastamaan itsensä ja oppimaan ihan uutta, ehkä musta joskus vielä tulee ihan oikeasti aikuinen. Vaikken ole varma haluanko ihan aikuisten oikeasti aikuinen ollakaan. ;)

Lähdin kun lähdinkin juoksemaan, vaikka en varsinaisesti karkuun kuitenkaan. Tunnin lenkki raikkaassa meri-ilmassa sai pään, ajatukset ja jopa tunteetkin vähän rauhoittumaan muutaman tunnin takaisesta kaaoksesta ja paniikista. 

Tänään tunnilla erityisesti pari sitaattia sai miettimään lähihoitajan etiikkaa syvemminkin. Ja ylipäätään etiikkaa ja moraalia kaikessa mitä elämässään tekee. Laitan tähän ne lainaukset, niistä saisi takuulla hyviä keskusteluja aikaiseksi. 

"Ajattele mitä teet. Kunnioita ihmisarvoa, anna se kaikille ja tue heikompaa. Vastaat siitäkin, mitä et tee. Hoidat asiakkaan asiaa asiakkaan toimeksiannosta. Tee täyttä työtä. Hae olennaista, etsi viisautta." 

(Antti Kivivuoren näkemyksiä virkamiesmoraaliin teoksessa Virjonen 1996)

ja

” Ihminen on astia ja kaikilla astioilla on reunansa. Kun niihin kaadetaan liikaa ahdistusta, kiirettä, vaikeita tunteita ja vastuuta, niin ennemmin tai myöhemmin mitta täyttyy. Se on kuin fysiikan laki ”

(Martti Lindqvist)

Näitä pohtiessa voikin arvuutella millaisia unia sitä mahtaa ensi yönä nähdä. 

Jaahas, jaahas. Yllättäin kaikki tuntuu vyöryvän aivan yhtäkkiä päälle. En osannut odottaa että se tapahtuu näin pian.

Ryhmätehtävä, jonka laajuus avautui vasta kun saatiin monisteet käteen ja tieto, että aiheesta pidettävä tentti on viikon päästä, samana päivänä kuin ryhmätehtävä pitää palauttaa.

Haastetta tuo se, että kaikki ryhmään kuuluvat eivät olleet paikalla, eikä lukujärjestyksessä ole päivää ja hetkeä jolloin voisimme kerääntyä kaikki koolle. Hmmm....

Kun "oman elämän" haasteet ja yllätykset tuovat vielä oman pikantin mausteensa tämän viikon aikatauluihin, oli hetkellisesti tunne, että voisinpa vaikka juosta karkuun. 

Miten mä selviän tästä viikosta, entä sitä seuraavasta? Tai tästä lukukaudesta tai ylipäätään mistään? 

Paniikki.

Lauantaiaamu enkä saa kuuden jälkeen enää unta. Mielessä pyörivät kouluasiat. 

Kupillinen cappuccinoa, suihkuun ja hdo:n sivut auki. Pakko tarkistaa yhtä sun toista asiaa liittyen annettuihin tehtäviin ja jo suoritettuihin tehtäviin. 

Nyt kun kerrankin on rauhallista eikä ole kiire minnekään.

Löydän Wilmasta ja Moodlesta uusia ulottuvuuksia, tarkempaa tietoa tehtävänannoista ja deadlineista. 

Lukujärjestyskin näkyy pidemmälle kuin vielä pari päivää sitten. Voin alkaa suunnitella elämää eteenpäin pidemmällä aikajänteellä kuin vain kahden viikon päähän. Jee.

Huomaan että pian meillä alkaa ainakin neljän tai viiden uuden opettajan tunnit. Monta uutta oppiainetta ja pää pyörällä jo näistä nykyisistä.

Lukujärjestys näyttää tiukalta. Täyttä päivää tulossa, 8.30-16 useimmiten. Ja sitten jossakin vaiheessa kevättä työssäoppimisjakso päiväkodissa tai leikkipuistossa. Mielenkiintoista nähdä minne pääsen ja olenko koko viisi viikkoa, vai ainoastaan "näytön" ajan, koska tuota työkokemusta alalta jo melkoisesti on. 

Eilen kävin opon luona juttelemassa. Oli rento ja hauska tyyppi. Häntä nauratti se pino lastenhoitoalan työtodistuksia jonka toin. Sanoi, että ei ehkä ole mitään järkeä istuttaa mua kaikilla tunneilla, vaan nyt pitää tehdä henkilökohtainen opintosuunnitelma. 

EA-korttia näyttämällä sain suoraan 0,5 opintoviikkoa suoritettua. Olispa kaikki näin helppoa. Veikkasi myös että mulla on niin vahva englanninkielentaito, että mun on turha osallistua niillekään tunneille. Toisaalta tykkään kielistä, joten jos ne tunnit aikatauluihini sopivat, miksen menisi kertaamaan, onhan se jo yksi stressitekijä vähemmän kun tietää että on joustovaraa ainakin joissakin oppiaineissa. 

Eniten ihmetyttää miten ikinä tulen osaamaan lähettää tiedostoja ja tehtäviä oikeassa muodossa opettajille arvioitaviksi. Noi ATK-asiat on mulle melkoinen mysteeri, enkä halua olla pois yhdeltäkään ATK-tunnilta, etten vain tipu kärryiltä enää tätä pahemmin. 

Tutkimusmatka siis jatkukoon. Tällä hetkellä vähän lumisemmissa olosuhteissa kuin vielä muutama päivä sitten. Vielä ei kohtuuttomasti hirvitä tämä meno.

Innokkaana ja hyvillä mielin vastaanotin opiskelupaikan Diakoniaopiston lähihoitajalinjalla ja toivon että seuraavat kaksi vuotta tuovat minulle sopivassa suhteessa haasteita, uutta informaatiota ja vanhan kertausta.

Haluan lähihoitajana erikoistua lapsiin ja nuoriin.

Olen työskennellyt vuosikausia lasten parissa ja tiedän että tämä työ on minulle jonkinlainen kutsumusammatti.

Muita vaihtoehtoja olisivat voineet olla sosionomi tai lastentarhanopettaja, mutta lähihoitajan työ lasten parissa vastaa todennäköisimmin sitä työnkuvaa johon tähtään.

Myös joitakin taidealoja olen harkinnut, mutta ehkä on parempi pitää taide harrastuksena, ei työnä, jotta luovuudesta ei tule ”pakollista”.

Suvussa ei ole terveydenhoitoalan työntekijöitä, joiden jalanjälkiä tässä nyt seuraisin.

Uskon että lähihoitajalla on tarvittaessa todella monipuoliset työllistymismahdollisuudet. Kaikkia työnkuvia en osaa varmaan edes hahmottakaan. Eiköhän nekin vähitellen selviä opintojen edetessä.

Opintojen alku on vaikuttanut erittäin mielenkiintoiselta ja monipuoliselta.

Olen aina oppinut mielelläni uutta ja tässä sitä nyt saa juuri sitä, uutta ja ihmeellistä monessa eri muodossa. Paljon uutta informaatiota, totuttelemista uuteen rytmiin ja uusiin kuvioihin, uusia ihmisiä ja uusi sosiaalinen rooli.

Onhan tässä hetkittäin olo kuin olisi istunut vähintäänkin vuoristoradan vaunuun ja nyt vain katsotaan miten hurjaa tämä meno on miten pysytään kyydissä. Luokka on pullollaan mielenkiintoisia persoonia. Tunnit ovat olleet antoisia ja olen jo oppinut monenlaisia uusia asioita.