Lähdin kummitoimintaan melko hämmentynein mielin, sillä en osannut odottaa mitä se tarkalleen tulee sisältämään. Jollakin tasolla odotin kaiken olevan ohjatumpaa ja ohjeistetumpaa, mutta saimmekin oikeastaan täysin vapaat kädet ja se oli aluksi oikeastaan ihan helpottavaakin. 

Tapaamiset sujuivat omalla painollaan, mutta tuntui, ettei tässä mihinkään edistytä, etenkin kun saimme asiakkaaltamme ristiriitaista tietoa eri asioista ja hänen toiveistaan tapaamistemme suhteen. 

Ensimmäisen tapaamiskerran aikana puhuimne itseasiassa enemmän kuin kaikilla muilla kerroilla yhteensä olemme puhuneet. Ensitapaamisella tuli tunne, että hän olisi valmis tekemään kanssamme kaikenlaista ja halusi seurassamme mm. kirjastoon tai ulos kävelylle. Suunnittelin parini kanssa innolla tulevia tapaamisia.

Seuraavien käyntien aikana kuitenkin kävi niin, että hän ei osoittanut mitään mielenkiintoa huoneestaan pois lähtemiseen, muuten kuin tupakkatauolle, jonka aikana sitten istuskelimme itseksemme hänen huoneessa telkkaria katsellen. 

Jokaisella käyntikerralla ehdotimme esim. yhteistä kauppareissua, jotta voisimme olla avuksi, tai ihan vain kahvilla käyntiä tai kävelyä ulkosalla. 

Asiakas sanoi suoraan: Ei. 

Sitten kävi moneen kertaan niin, että asiakas käännytti meidät ovelta, kun olimme menossa häntä sovittuun aikaan tapaamaan. Hän sanoi, ettei nyt oikein jaksa ottaa meitä vastaan. Ja kerran tuli vain soitto/tekstari että hän ei olekaan paikalla. 

Sitten tulikin työssäoppimispätkä, pääsiäinen, vappu jne. Aikaa viimetapaamisesta on vierähtänyt jo tovi. Ja sitten vielä ristiriitaisin tuntein hyväksyin tilanteen, että työparini lähteekin opiskelemaan Munkkisaareen, joten tämä kummikuvio menee omalta osaltani joka tapauksessa uusiksi. Vielä en tiedä miten. 

Eli epätietoisuus on tällä hetkellä päällimmäisin tunne. 

Alku vaikutti lupaavalta ja toivoin, että kunhan pääsemme paremmin sisään asiakkaamme elämään, hän avautuu ja uskaltautuu kanssamme myös  asuntolan ulkopuolelle. Että saisimme hänelle virikettä melko yksinäiseen arkeen ja toisimme mielekästä sisältöä hänen elämäänsä.

Onnistumisen tunteita tässä "projektissa" on ollut silloin kun asiakkaamme on ottanut meidät odottavaisin mielin vastaan ja aloittanut lyhyenkin keskustelun jostakin aiheesta aivan oma-aloitteisesti. Ja henkilökohtaisesti koen onnistuneeni ylipäätään siinä että olen ylittänyt tietyn kynnyksen, uskaltanut rohkeasti astua täysin uuteen tilanteeseen melkeinpä sokkona ja olen ollut sosiaalisempi kuin oletin. Ylitin siis itseni ja kohtasin tietynlaisen pelkoni. 

Pettymystä ja hämmennystä aiheuttaa nyt tämä hieman sekava tilanne, johon toivon saavani pian vastauksia joltakin taholta ja rehellisen vastauksen, haluaako kummiasiakkaamme yhä tapaamisia, vai mietimmekö jotain toista tapaa suorittaa projekti loppuun. Vaikkapa minun lyöttäytymistä jonkun toisen työpariksi. 

Koen olevani oppija, joka sisäistää parhaiten käytännön kautta. Teoria tuntuu usein liian abstraktilta, etenkin jos en tiedä mitä on tulossa. En osaa hahmottaa kokonaisuuksia, jos luen vain sanoja ja termejä, joista en ymmärrä mitä ne käytännössä sisältävät. 

Siksi koenkin, että tämä "suoraan asiaan" tapa, on ollut oikeastaan ihan hyvä minulle. Ollaan astuttu suoraan asian ytimeen ja kentälle katsomaan mistä oikein on kyse. Odotukset olivat alussa hyvinkin korkealla, mutta aika pian tuli olo, että tämä tulee olemaan pitkä prosessi, joka vaatii kärsivällisyyttä. Jo se tuntui minulle tarpeeksi isolta haasteelta. Tämän hetkinen tilanne on sellainen, että itse en voi mihinkään juurikaan vaikuttaa ja toivon, että syksyyn mennessä tiedän millä tavalla jatketaan.